Huudon, tuskan täyttämän
ilman lopulta terä halkoo
ainaista hiljaisuutta
jälleen turhaan vannoo

Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
eron loppuun pimeän ja valon

Syliin tihenevän pimeyden
laskee rakkaansa veren
Huomaan roudan lujan
vaan ei silti koskaan voisi lähteä

Siihen pieneen hetkeen kaikki murtuu
ristiriitaan murheen ja vihan

Vasten kovaa maata
itkee hetken kuolon siemen
Kunnes varjoon viimein kulkee
muttei koskaan voisi lähteä

Minne paeta edes voisi
aina vain pelko tien tunsi
Ja kaikki, mikä eteenpäin ajaa
yhä syvempään mielen valaa

Iäisyden ajatus lipuu
Läpi ilon, läpi surun
Hallan huurtamien, elon piiskaamien
silmien liekki hiipuu

Joen virtaan, ikuiseen iltaan
kaikki lopulta vajoaa
Vellovaan pintaan, surun rauhaan
katoaa