Ammoisen päivän raunioilla
ryömii kansa riutunut
Sen murtuneilla reunahilla
meitä katson ja häpeän

Vainko taivaamme liekki valaisee
meitä täällä kadossa
eksyneiden kurjassa talossa

Vieläkö jaksaa tuo liekkimme nousta
lyödä halki aikojen
ja hirttää harhan paimenen

Synnin peiton alla
karuimmalla kukkulalla
täällä itkette tulevaa

Viimeisellä atrialla
eloanne säälimällä
vain juoksette kohti kuolemaa

Tämäkö muka on
elomme ainohon
totuus

Oi, Ukko, ilmojen herra
mahtisi vielä näytä
ja hautaa tuo hengen surma
näiden eksyneiden turma

Jo nousen polviltani
ja tunnen ruumiini
Jo avaan silmäni
ja maistan vereni

Tänne sateeseen aina sieluni palaa
Vain maahan voin koskaan henkeni valaa