Illan valjetessa valvoin aikaa ja sen alaisuutta
Ihmisyyden ihanteita, ajatuksia, aatteita
Vuorokauden, viikon, vuoden yhä seisoin suojassani
Turhamaisuuttansa tutkin laeistansa loitonneena

Tuhkasta ja tyhjyydestä ihmisyyden näin nousevan
Raihnaisena rauniona ajan hampaissa horjuen
Kärsien, kuolemaa tehden vastasyntynyt vapisi
Kylmenneessä kehdossansa haudankaipuuta huokuen

Synnyinseimellensä syljin, seipään survoin sydämeensä
Arvoinen ei elämänsä koskaan ollut kuvottava
Elon riistin elämästä, roudan haltuun sen hautasin
Saapuvan yön syleilyssä muistomerkkinsä mureni

Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Haudan kylmyyteen hyljätyn unohduksiin uupumista
Muistonsa menehtymistä, rikkaruohoja vuoteellaan

Uuden ajan aloittaja, valon voittanut valtias
Ruosteen omat rauhan aurat tulit miekoiksi takomaan
Sarvipäinen sodan paimen, kristityn kuolon kylväjä
Heikon, raihnaisenkin rodun poltettuun maahan polkemaan

Paholaisen kasvonpiirteet ikuistettu isiemme
Muistissa ja maaperässä kaiverrettuna kallioon
Silmissämme yhä siintää kasvoillamme kuvastuen
Sotakutsu kunniassa Saatanan nimeen surmaamaan

Kauan olen odottanut siemeniä surman työni
Yllä kolean kirkkomaan painostava pimeys kasvaa

Tiedä, joka auraan tarttuu, miekkaan tuo mies on kaatuva!

Ihmisyyden irvikuvan, nyyhkivän nykyihmisen
Kahleista olen karannut, etääntynyt elämästään
Kauas kirkkaudesta kuljen näillä pimeillä poluilla
Siemenistä surman työni itää ikuinen kunnia

Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Tekojeni temppelissä kristityn kansan kuolemaa
Painostava pimeys kasvaa Paholaisen poikain yllä
Raivossansa roihuamaan, julmuuden tekoon johtamaan

Ikuisuuden aattoiltaan asti kuljen kirkkokansan
Kaatuneiden koristamaa polunvartta pimeydessä
Kauhun kyyneleitä vuotaa seivästetty seimen lapsi
Lopun ajan loistaessa liekeissä kirkon kaatuvan